Niko

Okei tota. Näyttääpi pahasti siltä että Flickr ei oikein tykkää musta :c Oon nyt monta päivää yrittäny ladata 35:ttä huonekuvaa sinne, mut ei vaan onnistu. Pienemmis satseis oon saanukki jo suurimman osan mut ne loput ei onnistu ei millää. Saatte siis ootella huonepostausta, mut mulla on teille jotai ehkä parempaaki: novelli.
Ja kaikensorttiset homo"foobikot" saapi lopettaa lukemisen nyt, nimittäin tämä stoori sisältääpi poikarakkautta. Ehkä koska mulla on joku fiksaatio kirjottaa jätkän näkökulmasta. Mutta nii. Rakentavaa ja kaikenlaista palautetta otetaan vastaan. Loppu on vähä töksähtävä mutku ne ei oikee oo mun vahvuus viel .___.


Käännyin nopeasti kävelemään poispäin oikean käden sukeltaessa vasempaan hihaan, se kävi vasemman kimppuun. Niin tapahtui aina raivokohtauksen sattuessa, kynnenjäljet käsivarressa helpottivat oloa kummasti.
Kävelin kohti kerrostaloja. Rauhoituin nopeasti, tunteet laimenivat. Matka ei ollut kovin pitkä.
- Niko, tuu tänne, Kurkela huusi tien toiselta puolelta. Se käveli jo vähän hoipertelevasti, minä kiristin vauhtia. Miten ne näin lähellä kotejaan joivat? Toivottavasti jonkun porukat osuisivat pihalle ja kuulisivat pikku pilttinsä humalaisen mongerruksen. En minä yleensä toivonut kenellekään hyvää. Enkä sen puoleen pahaakaan. Minä selvisin nyt yksin, niin saisivat selvitä muutkin. Ainakin melkein yksin.
Kiipesin kerrostalon portaat kolmanteen kerrokseen ja soitin ovikelloa.
- Janne, oliksä nukkumas? kysyin pörröpäisen pojan ilmestyessä oviaukkoon.
- En ku mä... Poika jätti lauseen kesken ja viittasi minut sisälle.
- Mitä sä tääl?
- Ooksä yksin kotona?
- Joo.
- Tulin hakemaan sääliä sekä empatiaa, vastasin ja väänsin suupieleni teatraalisesti alaspäin.
- No?
- Se jätti mut, pudotin.
- Eikä. Sanoko se ees syytä?
- Epäsuorasti. Annika.
- Huhhuh.
- Miehet on sikoja, irvistin. Janne hymähti huvittuneena.
- Mitä sä nyt aiot tehä? hän kysyi viitaten elämääni, eikä siihen että vedin juuri hupparini pääni yli. Asunnossa oli lämmin.
- ...hetkinen, mitä sun käsivarrelle on tapahtunu?
Oho.
- Öö tuota...
- Näitä ei vissii mikää kisumirri tehny? Janne kohotti kulmiaan pitäen kiinni ranteestani.
- Miau, äännähdin ontosti.
- Pitäskö sun jäähä meille yöksi, ettet vaan tee itelles mitää? Janne näytti huolestuneelta.
- Eei, mitä sun porukatki sanois, yritin. Aloin sulkeutua, vajota omaan maailmaani.
- Niko, oikeesti, Janne tarttui minua hartioista. - Sut on just jätetty, sun ei silti tarvi olla yksin! Ja ne tulee kotii joskus myöhää huomen, ovat risteilyllä.
Janne kiskaisi minulta viimeisen oljenkorteni.
- Okei, haen vaa kamat.


Alkukesän ilta oli nätti. Sen verran viileää, että tarvitsi hupparin mutta auringon kaiken kultaava valo lämmitti kuitenki mukavasti. Ryyppääjät olivat häipyneet kujalta. Tuntui tunnottomalta.
Kotikynnys meinasi opettaa minulle painovoiman lakeja. Onneksi sain pidettyä tasapainoni, eteisen räsymatto ei välttämättä ollut se asia minkä halusin nähdä ensimmäiseksi astuessani kotiin tälläisen päivän jälkeen. Vaikka nythän tulin vain pyörähtämään täällä.
- Äiti! Mä meen... epäröin hieman. - Jannelle yöksi, huusin huoneiston hämärään.
- Okei, pidä hauskaa, naisen ääni vastasi keittiön tienoilta. Äiti käytti läppäriään yleensä keittiön pöydän ääressä.


- Katottaisko joku leffa? Janne ehdotti. Itseasiassa hän oli melko varma myöntävästä vastauksestani, sillä olohuoneen sohvapöytä sekä puolet itse sohvasta oli kuorrutettu DVD-elokuvien koteloilla.
- Ei tietenkään, kerääppä kaikki takas laatikoihin et mahdun oikaseen jalkojani siihe sohvalle, sanoin muka kynsiäni diivamaisesti tarkastellen.
- Haist home ja päätä leffa, Janne naurahti ja tönäisi minua hartiastani kohti sohvapöytää. - Mun henkilökohtaset suosikit on siinä pöydäl.
Silmäilin kansia läpi kunnes näkökenttääni osuivat Jannen etusormet, jotka osoittivat yhtä kansista. Siinä oli Spidermanin kuva.
- Sä oisit voinu kaivaa vaan ton esille ja ehottaa suoraan sitä sen sijaan että levitit koko kokoelmas tähä, huomautin terävästi.
- Oli ylimäärästä aikaa, poika kohautti olkiaan.

- Mä en ees halua tietää miks tääl on Barbie-leffoja, totesin kerätessäni elokuvia laatikoihin. Janne hihitti DVD-soittimen luona. Hän sai elokuvan pyörimään pian ja istuimme vierekkäin sohvalle.
- Hämä-hämä-häkki, kiipes langalleee, viritin laulua juuri alkutekstien loputtua.
- Shut up, se alkaa! Janne huudahti. Sain tyynyn takaraivooni ja tajusin hymyileväni. Vilkaisin Jannea, sekin hymyili, tosin television ruutua kohden.


- Sunha tää pitäs saaha auki jos jonkun, senki atleetti, tuhahdin yrittäessäni kiskoa levitettävää sohvaa auki.
- Hei mä pelaan vaa jalkapalloo, en oo mikää bodari, Janne puolustautui. Huokaisin ja lopetin repimisen.
- Tiiäksä et onko teillä patjaa? Voisin nukkuu sun huoneen lattial, keksin.
- Öö meen ettiin, Janne ilmoitti ja hävisi huoneistoon.
Minä mietin sillä välin päivän tapahtumia. Oli tapahtunut paljon ja nopeasti: poikaystäväni oli jättänyt minut ja palannut eksänsä Annikan luokse, olin vissiin ollut vain pieni homokokeilu. Nyt istuin lattialla parhaan ystäväni luona. Ajatukseni karkasivat Janneen. Janne oli ollut paras ystäväni aina. Todellakin paras, ei ollut säikähtänyt seurusteluani toisen pojan kanssa, ja piti minulle seuraa nyt kun olinkin yksin. Kelasin illan tapahtumia ja älysin Jannen koskeneen minua tavallista useammin: hän oli tarttunut ranteeseeni, olkapäihini, tönäissyt hartiaani ja hipaissut sormiani leffan aikana. Ehkä se oli hänen tapansa lohduttaa. Janne palasi takaisin ilman patjaa.
- Ei löytyny, meillä ei oo yövieraita kovin usein, poika naurahti.
- Mitä tehää?
- Porukoitten parisänky on vapaana.
- Jipii saan nukkua raajat levällään, sanoin ja kellahdin selälleni lattialle.
- Sä näytät iha meritähdeltä. Mä en haluu nukkuu yksin, Janne väänsi suunsa mutrulle.
- Ei meritähteilyä tänäkään yönä, huokaisin muka masentuneesti.


- Niko, oonko mäkin sika?
- Et, kuiskasin vähän kummastuneena. Tunsin pian varovaiset huulet poskipäälläni.
Pidin silmäni kiinni ja käännyin kyljelleni poikaan päin. Raotin silmiäni sen verran, että näin violetin teepaidan ja suunnilleen sen kuinka kaukana se minusta oli. Suljin silmäni taas, hivuttauduin peiton alla alemmas ja painoin otsani pojan rintakehää vasten. - Rakastan minua, minä rakastan sinua, kuiskasin vaikken tiennyt tarkoitinko sitä.


- Janne, sanoin hiljaa. Minun täytyi kurkottaa aivan äärimmilleni ja tukea itseäni pitämällä kättäni pojan kaulalla jotta ylsin suukottamaan häntä otsalle. Pojan suklaanruskeat hiukset putosivat takaisin otsalle minun laskiessani painoni takaisin koko jalkapohjilleni.
- Musta tuntuu että tää ei oikeen toimi, käänsin katseeni alas ja käteni putosi hänen kaulaltaan. - Mä en halua satuttaa sua, selitin.
- Mut sun pitää selvittää sun tunteet ja päästä siitä yli? Mä ymmärrän. Mäki tarvin aikaa, poika huokaisi.
Nyökkäsin, en saanut enää sanaa suustani alkamatta itkemään.
- Mä nään mite suhun sattuu, Janne melkein kuiskasi. - Lupaa ettet satuta ittees, hän tarttui minua kädestä. "Lupaa säkin", muodostin huulillani tuijottaen sinisiin silmiin.
- Mä lupaan, Janne kuiskasi ja painoi huulensa hellästi poskelleni.




PS. Kirjotan nyt uutta novellia, saatte lukee senki joku päivä :)