Juuheivaanhei :) Tässäpä olis tämä one shot/novelli/ainekirjotus/päättäkää ite, mut ensi vähä saatesanoja.
Kirjotin tämän siis kasin syksyllä äikän kirjotelmaks, tehtävänanto oli kirjottaa kauhua taikka salapoliisia ja kauhuun pyrin vaikka ope kyllä luokitteli tämän scifiksi ja sitä tää enemmä onki. Oon tehny tähän nyt muutamia muutoksia, alkuperäsestä sain numeroks kympin ja hirveesti kehuja äikänopelta: se oli kuulemma ollu iha ekstaasis monta päivää sen luettuaan eikä ollu ikinä lukenu niin hyvää oppilaan kirjottamaa tarinaa :')
Täsä on dystopia, eli tavallaa huono tulevaisuus maailmalle, mutta en silti usko että kovin pelottava on.
Nii ja pilkutuksesta, tykkään tosiaan änkee puheenvuoron jälkee pilkun vaikka siinä ois kysymys- tahi huutomerkki, koittakaa kestää pulut.
Täs ois 'teemabiisi' tälle, laittakaa taustalle soimaa c:
Enjoy!
Katsoin ulos ikkunasta. Odotin. Kauhuissani, mutta samalla rauhallisena. Kauhuissani, koska se kuulemma näytti hirveältä. Rauhallisena, koska tiesin ettei se tekisi minulle mitään. Toivottavasti. No niin, tuolta se tulee. Sydämeni hakkasi niin, että se kuului varmaan toiseen huoneeseen. Toivottavasti ei kuitenkaan, Emilyä ei kaivattaisi nyt tähän. Hänhän kuolisi silkasta kauhusta, kun kuulisin että mihin minä olen sotkeutunut. Sisko parka. Nukkui vain onnellisesti. Tietämättömänä.
Minä olen Edgar Woodson. Emily on kaksoissisareni. Asumme tavallisessa kaksikerroksisessa puutalossa äitimme kanssa. Tai no, silloin kun hän ei satu olemaan töissä. Äiti tekee paljon töitä.
Nyt se tuli. Se oli ikkunani alla. Yhtäkkiä sen jo valmiiksi pitkät jalat pitenivät niin, että se oli ikkunani tasolla. Avasin ikkunan.
- Edgar, mies aloitti.
- Mitä?
- Olet selkeästi odottanut minua. Miehen kasvot olivat pelottavat: kuin iho olisi laitettu pelkän pääkallon päälle. Silmät olivat silkkaa mustaa.
- Kyllä olen, vastasin ilmekään värähtämättä, vaikka kauhistutti. Ehkä siksi että olin kauhusta kankea.
- Haluat siis tietää?, mies nojautui lähemmäksi.
- Pakko kai se on, vastasin.
- Ylihuomenna. Perjantai kolmastoista.
- Kuinka klassista.
- Niin on, mutta pitäähän sitä nyt perinteitä kunnioittaa.
- Totta.
Mies laskeutui alas.
- Tiedäthän vaihtoehtosi?, hän vielä varmisti.
- Tiedän. Varoittaa tai vaieta.
- Mutta onko sillä enää mitään merkitystä?
Mies katosi.
- Edgar, herää!, Emily ravisteli minua. Ynähdin ja nousin istumaan sängyn laidalle. Samassa muistin eilisillan ja hautasin pääni käsiini.
- Edgar, mikä on?, Emily istuutui viereeni. Jos kertoisin hänelle, minun olisi kerrottava koko ihmiskunnalle. Siitä syntyisi ihan hirveä paniikki. Toisaalta näin suuri asia olisi hyvin vaikea pitää sisällään.
- Uusi aika alkaa huomenna, tajusin sanoneeni. Se vain livahti huuliltani.
- Mitä sinä nyt höpiset?, Emily kavahti taaksepäin. Luuli varmaan että minulla oli kuumetta, että hourailin. Ikävä kyllä olin täysissä voimissani. Ja vieläpä tosissani.
- En minä höpise, vastasin ja kerroin hänelle. Sen, että huomenna kaikki, joita ihmiset olivat luulleet taruiksi ja kummitusjutuiksi ja luulleet todistaneensa ne perättömiksi, olemassaolemattomiksi, palaisivat. Takaisin. Alkaisi pelon aikakausi. Uudestaan. Mothman, Jeti, kaikki tulisivat takaisin. Vampyyrit, ihmissudet. Ne tappaisivat kaikki ihmiset, viimeiseen mieheen. Sitten kaikki alkaisi taas uudestaan. Ihme kyllä Emily uskoi minua.
Me päätimme mennä normaalisti kouluun. Ei olisi edes pitkä päivä jonkun jutun vuoksi. En minä niin tarkkaan siellä kaikkea kuunnellut, että muistaisin syyn. Vain kolme tuntia siellä. Nyt olin onnellinen ettei minulla ollut oikein kavereita, paitsi Emily. Ei tarvinnut kertoa kenellekään muulle. Ja siihenkin oltiin jo koulussa totuttu että olen vähän hiljaisenpi ja synkempi kuin useimmat tämänikäiset. Vannotin viel Emilyä olemaan hiljaa tästä asiasta ennen kuin erosimme koulun pihalla. Hän käveli poikaystävänsä luo ja minä vakionurkkaani.
Maantiedon ja musiikin tunnit menivät nopeasti. Matematiikan tunnilla hipelöin korvarengastani kun se iski tajuntaani. Minä olin kertonut. Emilylle. En koko ihmiskunnalle. Sehän olisi mahdotonta, ei minua uskottaisi. Mitä se nyt tekisi minulle? Tappaisi kivuliaasti? Siirtäisi uuden ajan alkua niin, ettei kukaan tietäisikään? Kiduttaisi minua? Söisi minut elävältä? Veisi Emilyn ja äidin minulta? Kamalat ja veriset kuvat alkoivat pyöriä päässäni, alkoi oksettaa. Neiti Primrose, opettaja, huomasi sen.
- Edgar? Onko kaikki hyvin?
- Eh, minä vain... menen tuonne, ynähdin ja harpoin nopeasti pulpettien välistä ulos luokasta. Luojan kiitos vessat olivat heti luokkaa vastapäätä. Paitsi ettei mitän luojaa tainnutkaan olla olemassa. Ei ainakaa sellaista mihin useimmat uskoivat.
- Edgar, sinun on varmaankin parempi lähteä kotiin, kuului neiti Primrosen ääni käytävältä. Minulla oli jo parempi olo. Ällötyskohtaus oli mennyt ohi. Vilkaisin vielä nopeasti peilistä että hiukseni olivat kuosissa ja astuin ulos. Neiti Primrose oli pakannut reppuni ja ojensi sitä minulle.
- Tee sivun 125 ensimmäinen tehtävä kotona seuraavaksi kerraksi. Toivottavasti paranet maanantaiksi, neiti hymyili minulle.
- Kiitos, mutisin yrittäen jotain hymyntapaista ja löntystelin ulos kevätauringon paisteeseen. Kävellessäni kohti kotia kädet farkkujeni taskuissa muistin miksi olin edes oksentanut. Onneksi Emily pääsisi puolen tunnin päästä myös kotiin, ei tarvitsisi olla kauaa yksin kotona.
Kotona katselin televisiota tasan kahteentoista asti. Emilyllä meni yleensä noin 10 minuuttia kävellä koulumatka, joten ehtisin tehdä kaakaota ja voileipiä ennen kuin hän tulisi. Hyräilin itsekseni laitellessani vettä kiehumaan ja kasaillessani kerrosvoileipiä: Emilylle salaatti alimmaiseksi ja kinkkusiivu juuston alle, ehdottomasti. Omalle leivälleni laitoin vain juustoa.
Iltapäivä kului nopeasti. Pelasin Emilyn kanssa korttia sekä lautapelejä ja kuuntelin musiikkia sen aikaa kun hän teki lasagnea. Äiti oli jälleen työmatkalla, me elimme lähestulkoon kahdestaan.
- Edgar, kuinka kauan luulet sen kestävän?, Emily kysyi pitkän hiljaisuuden jälkeen ruokapöydässä.
- Minkä?
- No sen kun ne... tappavat meitä?
- En tiedä, vastasin siirrellen lasagnelevyn palasta lautasellani. - Älä turhaan murehdi sitä, yritin lohduttaa siskoani, joka suloisesti nojasi kyynärpäällään pöytään ja pää kallellaan käteensä.
- Minua pelottaa, Edgar, tyttö sanoi kyyneleitä nieleskellen.
- Ja tulet pelkäämään tulevaisuudessakin, muistutin. Emily käyttäytyi välillä ärsyttävän pikkulapsimaisesti. Nyt se taisi kuitenkin olla oikeutettua.
- Ole onnellinen, että saat kuitenkin olla meidän kanssamme, minun ja äidin. Tuota minä en kyllä uskonut täysin itsekään, mutta toivoin niin. Äitihän tulisi yöllä kotiin, joten jos kaikki mullistukset eivät tapahdu heti kun vuorokausi vaihtuu eikä se rankaise minua ainakaan heti, saamme ehkä ollakin vielä yhdessä. Jatkoimme syömistä hiljaa. Minä korjasin astiat pois ja siivosin pöydän. Väsytti.
Ilta meni katsellessa televisiota. Välillä jompi kumpi meistä kävi tietokoneella tekemässä mitä milloinkin. Puhuimme vähän, molemmat mietimme tulevaa. Ilta kahdeksan aikaan minua väsytti jo ihan järkyttävästi, olin valvonut myöhään eilen odottaessani sitä.
- Emily, minä taidan mennä nyt nukkumaan, hyvää yötä, sanoin haukotellen.
- Hyvää yötä Edgar, sisareni toivotti jääden vielä katsomaan jotain rikossarjaa. Toivoin näkeväni hänet vielä aamulla. Hänet ja äidin.
Heräsin. Ihan yhtäkkiä, ihan itsekseni. Tajusin alta aikayksikön mikä päivä oli. Kömmin ylös sängystäni ja hiippailin kohti ikkunaa. Avasin sälekaihtimet mieli valmiina kauhuun. Näin sen. Merkin siitä, että me kaikki kuolisimme.
Aurinko oli musta.
